Eeva Fontell
Munkkiniemi

Eeva Fontell oli Munkkiniemen seurakunnan nimikkolähetti v. 1989-1996.

Tätä erittäin suosittua ja jopa säveltäjänsä parhaaksi äänestettyä laulua toivotaan paljon erilaisissa tapahtumissa, myös hautajaisissa. Omissa muistoissani se vie Martti Rautasen juhlavuoteen 1992, sillä Jaakko Löytty ja Kaija Pispa tekivät sen Martti Rautasen elämänkerran perusteella.

Olin Namibiassa Suomen Lähetysseuran kassanhoitajana, kun lähetystyön pioneerin Martti Rautasen v. 1889 rakentama Olukondan kirkko entisöitiin ja vihittiin uudelleen käyttöön 3.5.1992. Juhlassa Namibian presidentti Sam Nujoma julisti kirkon, hautausmaan ja Rautasen kodin Namibian kansalliseksi muistomerkiksi. Paikalla juhlallisuuksissa Suomen valtiota edustivat valtiosihteeri Martti Ahtisaari vaimonsa Eevan kanssa ja suurlähettiläs Kirsti Lintonen. Olukondan kirkon entisöinti rahoitettiin 70-prosenttisesti Suomen valtion kehitysyhteistyömäärärahoista Namibian kulttuurin tukemiseksi.

Martti Rautanen oli inkeriläisen maaorjan poika, joka meni Ambomaalle v. 1870. Uuden kotimaan asukkaat arvostivat ja kunnioittivat häntä ja hänestä tuli sittemmin myös Helsingin yliopiston kunniatohtori. Ambomaalla (nykyisessä Namibiassa) asuneet ambolaiset antoivat Martille lempinimen Nakambale, joka tarkoittaa hatun kanssa. Martti jätti itsensä ihmisten sydämiin niin, että alueella on valtavasti Martiksi ristittyjä lapsia. V. 1883 Ambomaalla kastettiin ensimmäiset kuusi kristittyä, ja v. 1992 heitä oli jo 420 000. Kristityt perustivat ensimmäisenä maahan kouluja ja sairaaloita, muokkasivat ndongankieltä kirjakieleksi ja osallistuivat ensimmäisten kirjojen julkaisemiseen. Kristillinen kirkko tuki aikanaan myös aktiivisesti namibialaisia itsenäisyystaistelussa. Laulu Kahden maan kansalainen kertoo Martti Rautasen elämän vaikeuksista 1800-luvun lopun olosuhteissa. Perheen kahdeksasta lapsesta vain kolme eli aikuiseksi, muiden haudat ovat Ambomaalla.

Kirkon entisöintivaiheesta riittää toinen toistaan hauskempia ja myös jännittäviä tarinoita. Kirkkoon rakennettiin uudelleen katto alkuperäisestä materiaalista, heinäpaaleista, ja tämä rakennustekniikka jouduttiin opettamaan uudelleen myös paikallisille viidelle rakennusmiehelle. Vanhan kirkon katosta löytyi kaksi metriä pitkä käärme, ja kattotuolit olivat termiittien syömiä tai muuten lahoja. Uuteen heinäkattoon tarvittiin lähes satatuhatta ranteenpaksuista heinänippua. Sopivia heiniä haettiin kodista kotiin. Tämä määrä nippuja olisi vierekkäin aseteltuna tarkoittanut viiden kilometrin pituista heinämattoa. Rautalankaa heinänippujen sitomiseen tarvittiin noin 25 kilometriä. Töitä johtivat Raimo Holopainen Suomesta ja Toivo Ambambi Namibiasta.

Kassanhoitajana jouduin hoitamaan projektissa erityisesti tarvikeasioita. Muistan kun sain hätäsanoman Windhoekiin, Namibian pääkaupunkiin. Rakentajilta oli rautalanka loppumassa. Olin tulossa lomalta ja päätin jättää matkatavarani odottelemaan sopivaa autokyytiä ja nousin pieneen lentokoneeseen mukanani 20 kiloa rautalankaa. Rautalankaa etsittiin sitten perillä koneen uumenista, sillä joku arveli, että se piti kätkeä hyvin, ettei se sotkisi pienkoneen kompassia. Kattotuolit saatiin toisesta purkutuomion saaneesta kirkosta. Ikkunalasit kirkkoon toimitti italialainen puuseppä Carlo Visini, ja ne tulivat aluksi Kapkaupungista väärin leikattuna. Oikeankokoiset ikkunat saatiin lopuksi Namibiasta. Kirkko oli valmis jo tammikuussa, mutta avajaiset siirtyivät toukokuulle. Alkoi vielä yksi, viimeinen, projektin lukuisista taisteluista sadekuuroja vastaan. Yhtenä yönä saviseinään ilmestyi purouoma, joka tarkoitti, että katossa oli sittenkin aukko. Toivo Ambambi löysi aukon ja se korjattiin ennen seuraavaa sadetta.

Vihkijäisjuhlassa oli mukana Martti Rautasen pojan, Reinhold Rautasen tytär Anna Ikonen. Alttaripöytänä oli lähetystyöntekijän vanha matka-arkku, ja härkäkärryt, joilla liikuttiin 1800-luvun lopulla, olivat nekin museokatoksessa kirkon pihalla. Olukondan kirkon vihkiminen oli osa Suomen valtion 75-vuotisjuhlallisuuksia muistutuksena siitä, että maallamme ei ollut Afrikassa siirtomaita vaan kumppanuusmaa.

20.4.2019

Esittäjä & säveltäjä Jaakko Löytty, sanat Kaija Pispa

Kahden maan kansalainen
Aki Holopainen
Munkkiniemen yhteiskoulu

Munkkiniemen yhteiskoulussa on aina musisoitu paljon – soitettu ja laulettu, yksin ja yhdessä. Marraskuussa 2018 vietetyissä koulun 80-vuotisjuhlissa saimme nauttia täysin siemauksin tästä musiikkiperinteestä. Juhlamusikaali Onnen päivät riemuitsi nimenomaan Munkkiniemen yhteiskoulun musiikkihistorialla: Munkan juhlasali on toiminut näyttömänä monelle tämänkin päivän suomalaiselle tähdelle, ja toisaalta koulun oma musiikkielämä on ollut kautta historian vilkasta.

Koulun pitkäaikaisen musiikinopettajan Tapio Mäkelän 1978-2013 aikana koulussa tulivat suosituksi musikaalit ja oppilaskonsertit, jotka keräsivät paljon väkeä niin lavalle kuin katsomoon. Trio ”Arska & Tapsa & Rainer” on Munkassa legendaarinen: äidinkielenopettaja Aarne Salminen (1955-1994) käsikirjoitti, Rainer Nyholm (tekninen työ, kuvaamataito 1956-1994) lavasti ja Tapio Mäkelä huolehti musiikista – ja yleisö oli myyty.

Munkan kundi -kappaleeseen Aarne ”Arska” Salminen ja Tapio ”Tapsa” Mäkelä ovat kiteyttäneet munkkalaisuuden ytimen musiikin muodossa:

Naistenklinikalta nelosella Munkkaan, junnuna Puistien kioskilla vähän verta nenuun ja Mustiin Veljiin Kirisiskoja naurattamaan. Ja mikäänhän ei tunnu Munkan kundista paremmalta kuin päästä Topon junnuksi. On tietysti hyvä (näin rehtorinkin näkökulmasta) että koulua sentään käydään muun elämän ohessa ja tavoitteena on päästä stuiduskabat ällällä läpi – tai kappaleen mukaan Fiskiksellähän on toki aina tiskarin paikka avoinna. Niin tai näin, Puistotien puukioskilla on kuitenkin elämän ehtoolla hyvä korkata pullo limonadia ja todeta, että ”Hei Munkka, ei mikään pleisi maailmassa sua voita, ei, ei, ei!”

Kappaleen voi kuunnella sivulla

www.munkka.fi/historiaa/musiikki/musiikki-munkassa/

14.4.2019

Esittäjä Olli Rahkonen ja Munkkiniemen yhteiskoulun kuoro, säv. Tapio ”Tapsa” Mäkelä, san. Aarne ”Arska” Salminen

Munkan kundi
Laura Sippola
Lehtisaari

Uusimman levyni (Intermezzo) lauluista aika moni sijoittuu asuinseutuuni Lehtisaareen vähintäänkin siten, että olen kirjoittanut ne siellä. Sydän sydän on kappale, jota aloin kirjoittaa vietyäni tyttäreni ostarilla sijaitsevaan ranskalaiseen päiväkotiin ja riideltyäni hänen kanssaan eteisessä jostakin pukemiseen liittyvästä asiasta. Hirvittävää on se epäonnistumisen tunne, jota vanhemmuus tuottaa. Sitä haluaisi olla täydellinen. Kuinka ollakaan, sitä tekee vain parhaansa, joka on usein kaukana täydellisestä.

Tätä turhautumista aloin purkaa lauluun, joka hyvin pian tahtoi kertoa oman tarinansa. Tarina kulki eteenpäin vahvasti visuaalisena. Pystyn jopa kuvailemaan, minkälaiset hiukset tarinan naisella on, minkälaisessa talossa hän asuu ja minkälaisella autolla hän ajaa. Yhdessä kohtaa biisiä näen, miten tämä auto on parkkeerattu ostarin viereen, vaikka muutoin laulun miljöö on kuvitteellinen. Laulu kertoo myös somepositiivisuudesta ja rinnakkaistodellisuuksista, joissa elämme. 

Lehtisaaressa minulle tärkeitä ovat kelopuut ja kalliot. Tästä tuli koti sillä hetkellä, kun tänne muutin.

30.4.2019

Esittäjä, säv. & san. Laura Sippola

Sydän sydän
Mikko Pellinen
Munkkivuori

Tällä kadulla on laulu elämän kiertokulusta ja kotikadusta lapsen, nuoren ja aikuisen silmin. Laulu sopii erityisen hyvin Munkkivuoreen, jossa kaikkia alueen asukkaita yhdistää Ulvilantie. Suuri osa munkkivuorelaisista asuu tällä kadulla ja nekin jotka eivät, kulkevat sitä päivittäin. Ulvilantiessä konkretisoituu myös Munkkivuoren poikkeuksellisen hieno kaupunkisuunnittelu: yksi katu sulkee syliinsä kokonaisen kaupunginosan ja sen asukkaat.

 

Laulu on esimerkki yhteistyön voimasta. Timo Kiiskisen tekemässä tekstissä minuun puree tarinan nostalgia, sävellyksessä puolestaan Matti Mikkolan loihtima mahtipontisuus ja upeat nostatukset. Ja sitten on ääni. Pepen maaginen ääni, joka tekee tarinan todeksi.

 

Muistelen lukeneeni että kappale sijoittuisi alun perin Kallioon. Munkkivuorelaiset voivat kuitenkin omia kappaleen hyvällä omallatunnolla - erityisesti kun Pepeen voi aina silloin tällöin törmätä ostarilla ja kirkon järjestämissä tilaisuuksissa.

25.4.2019

Esittäjä Pepe Willberg ja Saimaa, säv. Matti Mikkola, san. Timo Kiiskinen

Tällä kadulla
Seela Sella
Munkkiniemi

Tämä laulu kertoo Puolan ja Liettuan alueilla sijainneen Vilnan kaupungin juutalaisväestön hävityksestä. Vilna oli Pikku Jerusalem, juutalaisen kulttuurin loistava keskus Euroopassa jo vuosisatoja ennen toista maailmansotaa. (Toimittajan huomautus: Pelkästään Vilnassa asui 70 000 juutalaista. Koko nykyisen Liettuan alueen 2 miljoonan asukkaan juutalaisväestö eli 200 000 ihmistä tapettiin 95-prosenttisesti.)

 

Sodan aikanakaan ei kulttuuri ghetoissa kuollut: päinvastoin, luotiin runoja tuon ajan käyttöön ja jälkipolville todistuskappaleiksi. Valitsemani runo on kirjoitettu ghetossa ja se on samalla kertaa sekä ihmisiä yhdistävä taistelulaulu että uskontunnustus. Se on osoitus suorasta, läheisestä ja kauniista jumalsuhteesta, jonka juutalaisrunoilija on saanut harvinaisen aitona esiin. Runon painajaismaisessa tunnelmassa ”pihat juoksen, raput ravaan” tila muuttuu loukkuun ajetun ihmisen mielenmaisemaksi. Runon kirjoittaja toteaa, miten voin jättää käteesi kyyneleinä vain sanat, kun muuta ei enää ole.

 

Laulun esittäjä, 27 vuotta sitten rutiinileikkauksen komplikaatioon kuollut mieheni Elis Sella oli hyvin peloton ihminen. Kiertueellamme DDR:ssä vuonna 1980 hän sanoi suorassa TV-lähetyksessä, että ihmisten tuhoajia oli yhtä lailla Itä- kuin Länsi-Saksassa. Kun kuulen tätä laulua, minulla on niin ikävä Elistä. Munkkiniemi on minulle paluupaikka. Tulin Thalian Torppaan jo nuorena näyttelijäopiskelijana, asuin Perustiellä, kun lapset olivat pieniä ja palasin tänne taas Eliksen kuoleman jälkeen. Munkkiniemi on pikkukaupunki ison Helsingin vieressä, löytökoirani Nasu pääsee täällä ihan mihin vain kanssani. Olemme tervetulleita, Nasu saa ravintoloissakin oman ruokakupin.

23.4.2019

Esittäjä Elis Sella, säv. Avraham Brudna, san. Abraham Sutzkever, suom. Arvo Salo

Valkeitten sun tähteis alla

© 2019 Munkkiniemen seurakunta